tiistai 22. marraskuuta 2016

Elämä suomalais-venäläisenä


Teksti: Sabina Saarinen
Kuva: Mia Hakuli

Elämme maailmassa, jossa on yli 7 miljardia ihmistä, yli 200 eri maata. Maailmassa, jossa on satoja tai jopa tuhansia eri kulttuureja ja kieliä. Maailmassa, jossa joka ihmisellä on juuria eri puolilta maailmaa.

Minä olen syntynyt 19. syyskuuta vuonna 2001. Todella monet ihmiset luulevat, että olen syntynyt Venäjällä sen perusteella, että puhun venäjää, mutta ei. Olen syntynyt Latvian pääkaupungissa, Riikassa, yksityisklinikalla syksyisenä iltana.

Kun olin 2-vuotias, muutimme äitini ja isäni kanssa Suomeen, jolloin alkoi minun elämäni monikulttuurisessa perheessä ja maassa. Vaikka meidän perheen pääkieli on venäjä, kumpikaan vanhemmistani ei ole Venäjältä: äitini on Latviasta, kun taas isäni on syntynyt Saksassa, ja hänen isänsä on venäläinen ja äitinsä suomalainen. Minulla on siis juuria monista eri maista.

Asuin noin 9 vuotta Jyväskylässä ja kävin normaalia suomalaista koulua, jossa oli vain suomalaisia. Siinä ajassa minä olin jo saanut suomalaisen passin ja kansalaisuuden, joten teknisesti minä olin suomalainen. Puhuin, ymmärsin, ja kirjoitin suomen kielellä samalla tasolla ja jopa paremmin kuin monet muut suomalaislapset. Kuitenkin minun koulussani minua pidettiin outona ja ulkopuolisena, koska minun elämässäni ja perheessäni oli muita kieliä kuin suomi. Se oli heille ennen kuulematonta. Monien vuosien ajan minua kiusattiin ja yritettiin satuttaa jättämällä ulkopuolelle, haukkumalla ryssäksi ja kertomalla opettajille asioita, jotka eivät edes olleet totta. Oli myös niitä lapsia, joita se ei haitannut, ja he näkivät minussa ihmisen eivätkä venäläisen tai suomalaisen.

Kun olin aloittanut 4. luokan, isäni löysi suomalais-venäläisen koulun Lappeenrannasta. Silloin olin innostunut siitä erittäin paljon, sillä se tarkoitti sitä, että tapaisin monia venäläisiä, opiskelisin venäjää ja pääsisin sellaiseen paikkaan, jossa monikulttuurisuus on niin sanotusti normaalia. Nyt neljän vuoden jälkeen minulla on paljon positiivisia muistoja koulusta, ihmisistä, ja kaupungista.

Olen vuosien ajan pohtinut, minkä takia lapset ovat niin julmia. Ne viattomat, 5–8-vuotiaat lapset. Kuulostaa epäuskottavalta, eikö? Olen myös etsinyt tietoa siitä: kävi ilmi, että Jyväskylässä ei ole ikinä ollut maahanmuuttajien, pakolaisten yms. vastaanottokeskusta. Luulen, että juuri sen takia ihmiset eivät ole tottuneet siihen, että kaupungissa on muunmaalaisia ihmisiä kuin suomalaisia, mikä on sinänsä hauska asia, sillä juuri Jyväskylässä sijaitsee kansainvälisiä yliopistoja ja oppilaitoksia. Toisaalta kaikki koulut sijaitsevat kaupungin keskustassa, ja minä itse asuin 10 minuutin ajomatkan päässä siitä. Varmaankin kansainvälisyys ei yltänyt sinne asti…

Kun taas Joutsenossa on pakolaisten vastaanottokeskus, joka on toiminut monia vuosia, ja koska Lappeenranta ei sijaitse niin kaukana Joutsenosta, pakolaisvirta ja turvanhakijavirta on tullut myös Lappeenrantaan. Lappeenrannassa kansainvälisyys on siis tuttua, mistä on hyvänä esimerkkinä kansainvälinen yliopisto ” Lappeenranta University of Technology” eli LUT. Opiskelijat tulevat Lappeenrantaan eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Venäjältä. Vielä yksi asia, miksi Lappeenrannassa on paljon venäläisiä, on se, että Lappeenranta sijaitsee rajan vieressä.

Lopuksi haluaisin sanoa, että kenelläkään tässä maailmassa ei ole helppoa, olit sitten puhdas suomalainen vai latvialais-venäjäläis-saksalais-suomalainen. Mielestäni yksi suurimmista syistä ovat stereotypiat: suomalaiset asuvat igluissa, kotilemmikkinä jääkarhu, ja heillä on ympärivuoden -40 astetta, kun taas venäläiset juovat vodkaa joka päivä ja ratsastavat karhulla töihin soittaen balalaikkaa. Ehkä sellaisia ihmisiä on, en tiedä. Suurimmaksi osaksi on tuiki tavallisia ihmisiä, jotka opiskelevat ja käyvät töissä. Siksi toivon, että silloin kun minun ikäryhmäni ihmiset saavat lapsia, tätä ongelmaa ei enää olisi.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Annut ja Ollit


Joensuun yksikön ekaluokkalaiset askartelivat näin hienoja Aapisen Annu- ja Olli-hahmoja.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Yo-koe sähköistyy

Tässä kahden joensuulaisen abin kokemus ensimmäisestä sähköisestä ylioppilaskokeesta:

Maantieteen sähköinen ylioppilaskoe järjestettiin 19.9.2016. Koe kesti kuusi tuntia, niin kuin paperiset kokeetkin. Koe oli jaettu kolmeen osaan, joista osa yksi oli kaikille pakollinen. Osassa kaksi oli neljä tehtävää, joista valittiin kaksi. Osassa kolme tehtiin myös kaksi tehtävää neljästä. Kokeeseen sai tuoda oman tietokoneen, mikä lievensi jännitystä, koska käytössä oli tuttu ja turvallinen kone.

Maantieteen koe jännitti eniten muihin kokeisiin verrattuna, sillä ei tiennyt, millainen sisältö kokeessa olisi. Se, mistä pidimme kokeessa, oli vastausten nopea ja helppo korjaaminen jälkikäteen. Oli mielenkiintoinen kokemus olla yksi ensimmäisistä sähköisen ylioppilaskokeen suorittajista. Tuleville maantieteen kokeen kirjoittajille vinkiksi, opetelkaa hyvin kokeessa käytettävien ohjelmien käyttö ja seuratkaa maantieteeseen liittyviä uutisia. Tsemppiä tuleville kirjoittajille!

Teksti: abiturientit Pinja Närhi ja Meri Pulkkanen

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Matka Kasibeen

– Aadalmiak! Voisitko käydä kaupassa?
– Kyllä täti!
Otin reppuni, kaksikymppiä ja lähdin. Ulkona vaivuin ajatuksiini. Mietin tietysti nimeäni, mitä muutakaan? Miksi Aadalmiak? Aina kun kysyn sitä tädiltäni, hän vastaa: – Isäsi antoi sen. Etkä voi kysyä häneltä.
– Tiedän sen, sanoin ääneen tajuamatta sitä.

Äkkiä törmäsin johonkin hyvin suureen ja pehmeään. Kohotin katseeni. Keskellä Yorkin syyskylmää katua makasi suurin kissa, mitä eläessäni olin nähnyt. Kissa nousi istumaan.
– Siinähän sinä olet Aadalmiak, kissa sanoi.
– Mistä tiedät nimeni?
– Kasibessa kaikki tietävät nimesi.
– Miksi?
– Koska minun nimeni on Aadalmiak.

Tuijotin kissaa. Tämä ei voinut olla totta. Tämän oli pakko olla unta. Nipistin itseäni. Se sattui.
– Olemme hukanneet jo tarpeeksi aikaa, lähdetään, kissa sanoi.
Kissa koukisti jalkojaan, jotta voisin kavuta sen selkään. Minä kiipesin. Miksi? En tiedä! Muistan, että minua pelotti. Pääni oli täynnä usvaa. En tiennyt mistään mitään...
Käännyin katsomaan taakseni. Kadulla seisoi tyttö, joka katsoi hölmistyneenä minua ja kissaa. Huomautin asiasta kissalle, mutta se sanoi vain: – Älä välitä, hänellä on oma seikkailunsa.
Me lähdimme.

– Aadalmiak, mikä on Kasibe? kysyin.
– Se on maa.
– Entä miksi sinä tulit hakemaan minut sinne?
Kissa ei vastannut heti, koska juuri silloin sen piti väistää pientä kivirykelmää.
– Koska kaikkien Aadalmiak-nimisten olentojen on määrä matkustaa Kasibeen minun kanssani.
– Miksi?
– Se on kirjoitettu tähtiin.
Äkkiä mieleeni tuli mieletön ajatus.
– Tiesikö minun isäni Kasibesta?
– Hän tietää yhä.
Olisin varmasti tipahtanut Aadalmiakin selästä, jos en olisi pitänyt kiinni.

Alkoi hämärtää. Katsoin taivaalle. Aurinko oli laskenut huomattavasti lähdöstämme.
– Miksi aurinko laskee noin nopeasti? kysyin.
– Siksi koska aika kuluu nopeammin.
– Miksi aika kuluu nopeammin.
– Että pääsisimme nopeammin Kasibeen.
– Mutta jos aika kuluu nopeammin, niin… Tai siis sinähän et juokse nopeammin ja…
– Älä vaivaa päätäsi sillä. On jo myöhä. Laskeudu selästäni. Tässä lähellä on vanha karhunpesä, voimme yöpyä siellä.

Laskeuduin Aadalmiakin selästä, ja kömmimme luolaan. Kissa käpertyi kerälle. Epäröin hetken, mutta käperryin kissan turkkiin. Siinä oli lämmintä ja pehmeää. Mutta minulla oli paljon kysymyksiä, ja kaipasin niihin vastauksia.
– Onko kaikkien Kasibessa asuvien olentojen nimi Aadalmiak?
 Aadalmiak nauroi. Hän nauroi lämmintä, kehräyksen kaltaista naurua.
– Voi rakas lapsi, luuletko ettei tähtiin mahdu muuta? Ei, on muunkin nimisiä, mutta tarkemmin en kerro nyt. Lepää, huomenna saavumme Kasibeen.

LOPPU (TÄLTÄ ERÄÄ...)

Teksti: Olga

tiistai 1. marraskuuta 2016


”Pysähdy-katso-kuuntele-katso-kävele”
Kummit opastivat ekaluokkalaisia liikenneturvapäivänä




Imatran yksikön kuudennella ja ensimmäisellä luokalla oli yhteistä kummitoimintaa keskiviikkona 5.10. Aamulla kokoonnuttiin luokkaan yhdessä, ja Suvi- ja Tiina-opettajat kertoivat, että toimintapisteitä olisi viisi. Jokaisen pisteen tarkoitus oli opettaa pienille liikenteessä toimimista. Pisteiden aiheina oli suojatien ylittäminen, heijastimet, liikennemerkit, pelit ja pyöräilykypärän käyttö. Kuutosluokkalaiset kummit opastivat pisteillä.


Ensimmäisen pisteen aiheena oli suojatien ylittäminen: Pisteen ideana oli opettaa lapsi ylittämään tie turvallisesti. Muistisääntönä oli pysähdy-katso-kuuntele-katso-kävele. Osallistujille myös maalattiin suojatie käteen tai naamaan.


Toisella pisteellä leikittiin leikkiä "piilossa pimeässä". Heijastimia piilotettiin pimeään huoneeseen ja niitä piti etsiä valon avulla. Kolmannella pisteellä taas väritettiin yhdessä kummioppilaan kanssa liikennemerkkejä ja kummioppilaat saivat suunnitella varoituskyltin koulun sisätiloihin.



Pelipisteessä pelailtiin turvapupu.net -sivuston pelejä. Oli tienylityspeli, muistipeli, koulumatkapeli, mikä ääni ja liukupulma.

Viimeisellä pisteellä taas Suvi-opettaja näytti meille videon, jossa näytettiin, kuinka pyöräilykypärä suojaa. Opettelimme myös netissä laittamaan kypärän päähän siten, että se suojaa päätä.


Kaikki ekaluokkalaiset pitivät päivää kivana. Kyselimme heiltä, mistä pisteestä he pitivät eniten, mitä he oppivat ja mitä pistettä olisi voinut parantaa.

Ekaluokkalaisten suosikkipiste oli pelipiste.
– Pelipiste oli paras, koska siellä sai pelata, kertoi Isabel.

Parhaat pelit Turvapupussa olivat heidän mielestään suojatien ylittäminen, äänten tunnistaminen, koulumatka ja muistipeli.

Tapahtumasta ekaluokkalaiset oppivat ainakin, miten tie ylitetään: – Ei saa ajaa tien yli ilman katsomista, muisteli Martin.

Parantamisen varaa olisi ollut heidän mielestään ainakin suojatienylityspisteessä ja heijastinpisteessä: – Suojatienylityspiste oli tylsin, koska siinä piti vain kävellä, kertoi Eerika.

Osa taas ei innostunut heijastinpisteestä: – Se oli tylsin, koska piti vain etsiä heijastimia, kommentoi Siiri.

Kirjoittajat: Sandra Strömberg ja Kiia Hänninen


Kuvat: 
Olga Chevtsov